perjantai 14. elokuuta 2015

Kivikkonurkka

Alkukesän rikkapesäke,

johon siirtoistutin kesän alussa mättäitä,
Kukoistaa ainakin vielä. Kasvit kukkivat tällä hetkellä täyttä päätä.

Kaukasianmaksaruoho on nimensä mukaisesti kotoisin Kaukasukselta, jossa se kasvaa varjoisilla ja ravinteikkailla kallioseinillä. Se lienee tällä hetkellä suosituin ja yleisimmin suomalaispuutarhoissa viljelty maksaruoholaji. Puutarhojen ulkopuolella sitä kasvaa Etelä-Suomen kallioilla. Kaukasianmaksaruohon luonnonmuodon kukat ovat vaaleanpunaiset, mutta viljelylajikkeilla ne voivat olla myös valkoiset tai tummanpunaiset. Päiväperhoset, mehiläiset ja kimalaiset ruokailevat mielellään maksaruohojen kukilla, kaukasianmaksaruoho on erityisen hyvän perhosten houkuttelijan maineessa.

Isomaksaruohon lehtien on katsottu muistuttavan sian maksaa ja siksi kansa on nimittänyt kasvia kalliomaksaksi, sianmaksaheinäksi – tai maksaruohoksi. Paksujen ja mehevien lehtien lisäksi kasvilla on vesivarastona meheviksi paisuneet mukulajuuret, joiden avulla se selviytyy kuivien kausien yli. Pitkään lakastumatta kestävää isomaksaruohoa on käytetty ennen vanhaan rakkaussuhteiden ennustamiseen. Lemmentaika tehtiin ripustamalla kattoon kaksi maksaruohon versoa. Jos ne lakastuessaan taipuivat toisiaan kohti, ei ollut syytä huoleen; jos ne kuitenkin erkanivat, oli yhteiselon perusteita syytä pohtia vakavasti.
Isomaksaruoho kasvaa alkuperäisenä luonnonkasvina Etelä- ja Lounais-Suomessa sekä länsirannikolla Merenkurkun korkeudelle. Sisämaassa laji on jokseenkin yleinen vain Jyväskylän tienoille saakka, pohjoisempana se sitä esiintyy vain paikoitellen. Sisämaan esiintymistä suuri osa lienee puutarhoihinsa siirtoistutuksia tehneen ihmisen aikaansaannosta. Viljelykarkulaisten kasvupaikat ovat kulttuuriympäristöissä pihapiireissä, kuivilla niityillä, tienposkissa, ratapenkereillä ja joutomailla; lajin luontaisia kasvupaikkoja ovat kalliot, kivikot ja hietikot.

Keltamaksaruoho on – kuten sukunsa kasvit ylipäätään – lehtiinsä vettä varastoiva kasvi eli lehtisukkulentti. Lehtien vesivaraston ja haihtumista vähentävien rakenteiden avulla laji on sopeutunut kuiviin kasvupaikkoihinsa. Keltamaksaruoho tulee toimeen aivan uskomattoman ohuessakin kasvualustassa ja voi selvitä jopa puolisen vuotta ilman vettä. Alkuperäisenä luonnonkasvina se asuttaa merenrantojen kallioilta ja rannan yläosan kuivia, hiekkaisia niittyjä Perämeren perukkaa myöten. Merenrannoilla sukkulenttiluonne voi auttaa kasvia kestämään satunnaisia suolavesipärskeitä. Keltamaksaruohon tuppilot avautuvat vain sateella ja siemenet leviävät saderoiskeiden ja valuvesien mukana etäällekin emokasvista – yllättävä sopeuma kuivien kallioiden kasvilta.
Myös ihminen on siirrellyt keltamaksaruohoa kivikkopuutarhojen koristekasviksi. Kasvi säilyy pitkään kasvupaikallaan ja istutuksista levinneenä tai ehkä joskus merenrannoilta levinneistä siemenistä alkunsa saaneena se kasvaa monin paikoin sisämaassa kallioilla, törmillä, kuivilla niityillä ja teiden varsilla asutuksen piirissä. Kasvutapansa ansiosta laji kestää varsin hyvin tallausta ja menestyy myös kantakaupungin kivisillä pengerryksillä ja muilla rakennelmilla. Koristekäytön lisäksi keltamaksaruoholla on ollut virkaa myös rohdoksena. Nykyisin sen rohdoskäyttöä ei enää suositella: lehtien kitkeränmakuinen (acris, lat. katkera) neste voi aiheuttaa iho-oireita, jotkut pitävät sitä suorastaan myrkyllisenä.
Via Luontoportti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos persauksille potkaisusta :)